Toukokuussa 1945 Yhdysvaltain 101. maahanlasku divisioona löysi Itävaltalaisesta suolakaivoksesta valtakunnanmarsalkka Herman Göringin taidekokoelmat. Voisi sanoa että vihdoin. Jo aikaisemmin, ennen maihinnousua kenraali Eisenhower oli määrännyt erityiset MFAA joukot perustettavaksi (Monuments, Fine Arts, and Archives). Joukkojen tehtävänä oli suojella kulttuurihistoriallisesti arvokkaita kohteita ja etsiä natsien ryöstämää omaisuutta. Itävallan löytö olikin merkittävä. Tuhansien taide-esineiden joukosta kapteeni Harry Anderson kiinnostui heti yhdestä. Teos oli Jan Vermeerin "Christ with the Adulteress."

Kyse ei ollut mistä tahansa räpellyksestä. Jan Vermeeriä pidetään modernin maalaustaiteen isänä ja maalaus oli miljoonien arvoinen.

"Christ with the Adulteress" olikin riippunut valtakunnanmarsalkan kotona Carinhallessa kunniapaikalla. Ja uskomatonta kyllä, emärosvo Göring oli ostanut maalauksen rehellisesti rahalla.

Myöhemmin samassa kuussa MFAA, lempinimellä Monuments Men, kuulusteli natsipankkiiria ja taidekauppiasta Alois Miedleä. Miedl kertoi heti ostaneensa maalauksen hollantilaiselta Han van Meegereniltä.

Han van Meegeren, hollantilainen miljonääri, taiteilija ja kauppias pidätettiin saman tien. Niskoille laitettiin syyte kansallisen omaisuuden ryöstämisestä, yhteistyöstä natsien kanssa ja viimeiseksi maanpetoksesta. Maanpetoksesta oli sitten tiedossa kuolemantuomio. Van Meegeren oli lirissä.

Istuttuaan muutaman päivän Weteringschansin vankilassa van Meegeren halusi syyttäjän pakeille. Hänellä oli kerrottavaa. Maalaus Göringin kokoelmassa ei ollutkaan Vermeerin, vaan hänen itsensä maalaama. Näin ollen hän ei ollut maanpetturi vaan kansallissankari. Hän oli sitä paitsi saanut vaihdossa 200 oikeaa hollantilaista taideteosta. Hän oli pelastanut taidetta natsien käsistä, ei suinkaan ryövännyt.

Väitettä ei luonnollisesti nielaistu heti.

Syyttäjät ja tuomarit pähkäilivät mitä tehdä. Epäily oli kuitenkin olemassa, taiteentuntijat kertoivat että Vermeerin elämästä tiedettiin vähän ja varmoja maalauksia oli vain noin 35. Kun maalaus oli tullut esille, Hollanti oli natsien miehittämä eikä asiantuntijoita ollut saatavilla. Aidot Vermeerit oli viety sodan jaloista turvaan, eikä vertailuakaan voitu tehdä. Maalausta tuki lisäksi epämääräinen teoria jossa Vermeer oli uransa alkutaipaleella käynyt Italiassa. Sen mukaan hän oli muka ottanut oppia Caravaggiolta. Mutta matkaakaan ei ollut koskaan todistettu tapahtuneen.

Lopulta oikeus päätyi omalaatuiseen ratkaisuun: jos van Meegeren onnistui maalata "aito Vermeer", hän olisi selvillä vesillä.

Ja niin ryhdyttiin toimeen. Koko kesän van Meegeren hinkkasi mestariteosta oikeuden jäsenien ja toimittajien seuratessa vierestä.

Maalailun lomassa van Meegeren kertoili että aiempia Vermeerejä puuhaillessa oli ollut hankalampaa. Koska touhu ei kestänyt juuri päivänvaloa, hän ei ollut voinut käyttää malleja. Hän olikin joutunut varastelemaan figuureja muista maalauksista, mikä oli riskaabelia. Aitoja taiteentuntijoita ei silloin olisi huijattu. Mutta Van Meegeren oli laskelmoiva mies. Oli käynyt kuten hän oli arvellutkin. Natsien takia asiantuntijat olivat poissa ja aidot Vermeerit piilossa. Kukaan ei huomannut mitään.

Vihdoin työ oli valmis. Oikeus joutui toteamaan että van Meegeren ei ollut maanpetturi, vaan sikamainen huijari. Häntä ei tietenkään vapautettu. Koska kyse oli miljoonien arvoisista teoksista, syyttäjä halusi tietää Van Meegerenin tekemisistä lisää.

Han van Meegeren istuessa vankeudessa, MFAA upseerit osallistuivat toisaalla Nurnbergin oikeudenkäyntiin. Eräs upseeri sai riemun kertoa Herman Göringille että hänen ainoa rahalla ostama ja vaalima teos olikin oikeasti väärennös.

Göringin kerrotaan "kuin ensi kertaa tulleen tietoiseksi pahuuden olemassaolosta."

Mutta kuka oli Han van Meegeren?

Han van Meegeren syntyi 1889 Deventer nimiseen kaupunkiin. Isä toivoi pojasta arkkitehtiä, joka 1907 aloittikin opinnot Delftin teknillisessä korkeakoulussa. Poika opiskeli alaa, mutta ei koskaan valmistunut. Koulun piirustus- ja maalausopinnot olivat vieneet mukanaan, hän halusikin taidemaalariksi.

1913 hän siirtyi Haagiin, jossa vuoden päästä oli jo taidekorkeakoulun apuopettajana. Seurasi kohtalaisia vuosia. Van Meegeren maalaili postikortteja ja asetelmia ja piti oman näyttelynkin. Van Meegeren ei kokenut varsinaista "nälkätaiteilijan kohtaloa". Hän kierteli ympäri Eurooppaa ja maalaili muotokuvia.

Han van Meegeren

Sitten tuli avioero. Vaimo lähti Pariisiin ja otti lapset mukaan. Van Meegeren jäi yksin.

Hän jatkoi muotokuvien tehtailua ja alkoi jäljentää vanhoja hollantilaisia mestareita, mm Frans Halsia. Aloite oli täysin viaton. Van Meegeren hallitsi klassisen maalauksen taidon ja saavutti kuuluisuutta. Mutta kuten niin monen muunkin kohdalla, aika oli väärä. 20-luvun lopun taidemaailma oli innostunut sellaisista taidesuuntauksista kuin kubismi ja surrealismi. Kriitikot arvostelivat van Meegerenin maalauksia: "hän osaa kyllä jäljentää mutta mitään omaa ei ole. Kopioimisen lisäksi lahjat ovat rajalliset."

Van Meegeren suuttui. Hän raivosi Jan Ubink nimisen toimittajan kanssa De Kemphaan lehdessä taidepiirejä vastaan. Helvettiin koko Kubismi.

Kampanjan ansiosta loputkin sympatiat oli menetetty. Van Meegeren oli lyöty ja katkera mies. Hänen neroutensa oli jäänyt ymmärrystä vaille.

Kiusatussa mielessä alkoi kuitenkin muotoutua suunnitelma. Hän jäljentäisi niin täydellisesti 1600-luvun maalareiden teoksia ettei kukaan osaisi erottaa oikeasta. Hän saattaisi kaikki naurunalaisiksi.

Van Meegeren siirtyi vähin äänin Ranskaan ja alkoi työstää kostoaan.

Hän uppoutui vanhojen mestareiden elämänkertoihin, tutki heidän persoonaansa, missä he asuivat, kuinka he maalasivat ja ennen kaikkea mitä. Lopulta van Meegeren oli löytänyt etsimänsä: Jan Vermeer. Jan Vermeer oli suuruus josta tiedettiin mahdollisimman vähän. Ja hänen maalauksensa olivat erittäin arvostettuja.

Alkoi suunnitelman vaikein vaihe. Täydelliseen väärennökseen tarvittiin kuvan lisäksi myös oikeanlainen kemiallinen koostumus. Hän osti originellin 1600-luvun maalauksen josta pyyhki kuvan pois. Oli varottava ettei maalipohjan halkeamat kadonneet. Ne olivat tärkeimmät. Ilman halkeamia huijaus ei toimisi.

Van Meegeren opetteli sekoittamaan itse omat pigmenttinsä. Tarkoitus olikin toimia kuten 1600-luvun maalarit. Ainoa ongelma oli kuinka saada maali kuivumaan tarpeeksi nopeasti. Hän ei voinut odottaa kolmea sataa vuotta. Mutta siihenkin rikollisnero keksi ratkaisun. Hän sekoitti pigmenttiin fenoliformaldehylihartsia, joka nopeutti prosessia radikaalisti.

Saatuaan kuvan valmiiksi hän lämmitti sitä uunissa. Lisäksi joidenkin operaatioiden, kuten maalauksen likaamisen ja mankeloinnin jälkeen, väärennös oli uskottava.

Oli kulunut kuusi vuotta mutta hän oli onnistunut.

Syyskussa 1937 Van Meegeren laski liikkeelle maalauksen "Christ and the Disciples at Emmaus".

Taiteen tuntija ja auktoriteetti Abraham Bredius ylisti sitä Vermeer van Delftin mestariteokseksi. Ensin van Meegeren halusi paljastaa huijauksen. Hän oli saattanut taiteentuntijat naurunalaisiksi, kosto oli täydellinen. Mutta sitten tapahtui jotain odottamatonta: maalaus myytiin eteenpäin useilla miljoonilla dollareilla.

Van Meegeren tulikin toisiin ajatuksiin.

Alkoi hulppea elämä. Van Meegeren juopotteli, osteli kartanoita ja samalla väärenteli lisää. Hän hankki oikeita mestariteoksia ja laajensi repertuaariaan myös Frans Halsiin, Pieter de Hoochiin ja Gerard ter Borchiin.

Pieter de Hooch. Väärennös.

Van Meegeren sekoili ympäri Eurooppaa, eroili ja meni uudelleen naimisiin. Hänestä oli tullut miljonääri. Elämä ei olisi voinut enempää hymyillä. Hän julkaisi myös kirjan omista piirustuksistaan, mutta jota kukaan ei huomannut.

Sitten alkoi toinen maailman sota, tuli natsimiehitys. Van Meegeren palasi Hollantiin.

Lopulta saapuivat amerikkalaiset ja vapautus. Riemun sijasta Van Meegereniä kohtasi onnettomuus: häntä syytettiin maanpetturuudesta. Vaikka syytteistä luovuttiin pian, hän oli kirjaimellisesti lopussa. Kartanot ja huvilat olivat mennyttä, jäljellä oli enää rakoileva terveys.

29 lokakuuta 1947 alkoi väärennös oikeudenkäynti.

Van Meegeren oli onnistunut väärennöksillään sekoittamaan taidemaailman pasmat. Oikeus järjesti tohtori Paul Coremansin johdolla kansainvälisen asiantuntijaryhmän. He tutkivat kahdeksan Vermeeriä ja kaksi Frans Halsin maalausta. Fenoliformaldehylihartsi oli ratkaisevassa roolissa. Koska aine oli keksitty vasta 1900-luvulla, maalaukset eivät voineet olla aitoja.

26 marraskuuta 1947 Van Meegerenille lätkäistiin kahden vuoden vankeus. Hän oli sitä osannut odottaakin.

Han van Meegeren kuoli vuonna 1947 sydänkohtaukseen, juuri ennen kuin vankeus ehti astua voimaan.

Hänen viimeisiksi sanoiksi jääköön: "jos minä kuolen vankilassa, kaikki annetaan anteeksi. Maalaukset muuttuvat taas aidoiksi Vermeereiksi. Tein ne taiteen, en rahan vuoksi."

Sanat tulivatkin todeksi, ainakin hetkeksi. Vielä 50-luvulla Hollannissa käytiin oikeutta siitä mitkä olivat aitoja Vermeejä. Tulos jäi ratkaisemattomaksi. Vasta vuonna 67 kun menetelmät olivat kehittyneet päädyttiin varmaan ratkaisuun: teokset olivat väärennettyjä.

Han van Meegerenin väärennöksiä