Olin kymmenisen vuotta sitten opiskelemassa elokuva-alaa. Paikka oli Turun taideakatemia. Koulu ei tietysti ole mitään taideteolliseen korkeakouluun verrattuna, mutta siellä oli laitteet. Elokuvantekohan lähtee siitä että on kamera ja intoa. Turussa se kuitenkin alkoi käsikirjoituksen teosta, luonnollisesti.

Koska aikaa oli vähän ja resursseja niukemmin, luulin että olisimme vain alkaneet kuvata. Pieniä tarinoita ja pätkiä elämästä, ei sen kummempaa. Kaikki oivallukset syntyvät parhaiten yrityksen ja erehdyksen kautta.

Mutta se oli juuri sitä mitä opettajat eivät halunneet. Sen sijaan että olisimme tehneet kokeiluja, meidät laitettiin lukemaan Oscar-voittajien käsikirjoituksia. Käsikirjoitus tehtiin kuulemma tietyn kaavan mukaan. Elokuvassa on vain yksi konsepti, ja se on juuri amerikkalainen. Mistään Tarkovskeista tai Triereistä ei puhettakaan.

Amerikkalaisuushan on menestyksen avain, aina siitä asti kun Harlin maailman valloitti. Hokema: "rahaa tuottamaton elokuva on rikos", oli iskostunut mieliin syvälle. Kauppalehti ilkkui vieläkin Mollbergin "Paratiisin lapsilla." Elokuvaa kun ei tehty tiukkojen konseptien mukaan, josta rangaistuksena lehterit ammottivat tyhjinä. Eli, jotta elokuva menestyi, siihen vaadittiin tietyt metodit. Muusta oli turha haaveilla.

Kaiken sen keskellä mieleeni hiipi eräs dilemma: Iranissakin tehdään elokuvia. Tämä valtio vihaa amerikkalaista kulttuuria mutta onnistuu tekemään arvostettuja ja menestyneitä elokuvia. Miten se on selitettävissä? Maa jossa vallitsee islamilainen diktatuuri, silti heidän elokuvansa on käsite.

Ehkä amerikkalainen tapa tehdä elokuvia ei olekaan ainoa? Eikö ihmisiä todella muuten saa lippujonoihin?

Abbas Kiarostami

Kiarostami on tehnyt elokuvia jo vuodesta 1970 asti ja on Teheranin elokuvakoulun lapsi.

"Kiarostami kuuluu Iranin uuden aallon sukupolven elokuvantekijöihin, 1960-luvun lopulla syntyneeseen persialaisen elokuvan suuntaukseen, johon kuuluu myös sellaisia uraauurtavia ohjaajia kuin Forough Farrokhzad, Sohrab Shahid Saless, Bahram Beizai ja Parviz Kimiavi. Elokuvantekijän käyttävät samantapaisia menetelmiä, kuten runollista dialogia ja allegorista kerrontaa, käsitellessään poliittisia ja filosofisia kysymyksiä."

Suosittelen alan miehille ja naisille "Oliivipuiden katveessa"

Asghar Farhadin: "Nader ja Simin: Ero." Elokuva voitti tietysti sen kirotun Oscarin.

Iranilaisen elokuvan vahvuus onkin juuri se että uskaltaa katsoa ihmistä. Se tutkii tavallisen ihmisen käyttäytymistä ja siitä syntyviä ongelmia. Ratkaisua ei välttämättä ole, eikä elokuvan tarvitse loppua kenenkään kuolemaan. Elämä kulkee eteenpäin joka tapauksessa, meidän on vain hyväksyttävä se.

Amerikkalainen elokuva onkin eksploitaatiota. Se valitsee vain turvallisia, ennalta menestyneitä aiheita ja ryöstöviljelee niitä kyllästymiseen asti. Tästä osoituksena "remake movie", tai sarjakuvista väsätyt supersankaritarinat. Kaiken on päädyttävä moraaliseen opetukseen, kuinkapa muuten. Minkäänlaista ilmaisullista riskiä ei oteta. Hahmot on kopioitu muista elokuvista tai jonkinlaisesta "käsikirjoittajien varastosta." Dialogi on miljooniin kertaan kuultuja vitsejä, kuten ihmisten reaktiotkin.

Sitten kun valmiiksi naurettu tekele on kuvattu, versio näytetään koeyleisölle ja tehdään markkinatutkimus. Kun asiasta on saatu varmistus, raina leikataan vasta lopulliseen muotoonsa.

Ja sitten seuraa tietysti McDonaldsin lasten ateria.

On toki myönnettävä että Yhdysvalloissa tehdään paljon hyvääkin, sieltä ne Coppolat, Soderberghit ja Tarantinot ponnistavat. Harmi vain että he ovat poikkeuksia. Heidänlaisiin taiteiljoihin ei tuotantoyhtiöiden kabineteissa luoteta. Esimerkiksi David Lynch sai viime elokuvansa rahoitettua vasta eurooppalaisten puututtua asiaan. Kuvitelkaa, maailman rikkain maa, mutta Lynchin kaltaisille ei heru ropoakaan. Ja minä kun valitin Turun taideakatemiassa.

Amerikkalaisen elokuvan ydin on Aristoteleen runousoppi. Pelottavasta nimestään huolimatta opin tuntevat kaikki. Jopa ekaluokkalainenkin osaa sisällyttää tarinaansa sankarin ja antisankarin, kehityskertomuksen. Sankarin on lisäksi oltava aktiivinen. Draaman kaaresta on löydyttävä konkreettinen esine, kuten Citizen Kanen "Rosebud." Esineen tarkoitus on palauttaa sankarin maailma radalleen.

Siitä vain opiskelemaan runousoppia

Aristoteles kirjoitteli oppinsa jo 300 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Se on vaikuttanut raamattuun ja kaikkeen länsimaalaiseen kirjallisuuteen. Paeta et voi. Runousoppi on sisäistetty niin hyvin että poikkeavaa elokuvaa kutsutaankin "taide-elokuvaksi."

Mainstream-elokuvallakin on paikkansa. Ihminen on nykyään kuluttaja jo viisivuotiaasta asti - pitää hänellekin löytyä elokuvansa.

Mutta entäs me jotka olemme ylittäneet jo puberteetin?

Ja mitä ovat nämä taide-elokuvat?

Kuvaan astuu tämä heppu: Konstantin Stanislavski.

Kaikki on hänen syytään.

Stanislavski ehti elellä Venäjällä ennen kuin Lenin kumppaneineen laittoi kaiken uusiksi. Useimmille se merkitsi kuitenkin vankileiriä, tai teloitusta.

Perinteisesti teatteri on venäläisille tärkeä. Sellainen löytyi 1800-luvulla joka kylästä, jopa vankilasta. Vaikka kommunismin aikaan ilmaisu oli täysin kahlittua, teatteri ei kadonnut.

Stanislavski keksi niin sanotun "metodinäyttelemisen." Ja kaikki tapahtui kuulemma vahingossa.

Konstantin oli eräänä iltana teatterilavalla esittämässä pääroolia. Hän oli opetellut kaikki rooliin kuuluvat maneerit, kuten tuohon aikaan tehtiin. Yleisö ei vain tuntunut syttyvän. Konstantin syytti ensin itseään, mutta tuli kuitenkin johtopäätökseen että vika oli ehkä hahmon eleissä. Ne eivät tuntuneet sopivan tarinaan. Koska näytelmä oli jo pettymys, miksei hän kokeilisi huomenna jotain uutta? Hän voisi keksiä ilmeet dialogin mukaan, ihan lennosta.

Niin juuri Stanislavski tekikin. Hän antoi palaa.

Jälkeenpäin tuntui kummalta ja pelottavalta, mutta yleisö rakasti esitystä. Se löysi tarinan aivan uudella tavalla ja näytöksestä tuli menestys. Tapaus oli virstanpylväs josta Stanislavski kehitteli mullistavan teoriansa: "näyttelijän on eläydyttävä rooliinsa. "

Tätä alettiin sitten kutsua "metodinäyttelemiseksi."

Bolshevikkien noustessa valtaan Konstantin oli jo vanha mies, mutta hänen henkensä lähti evakkoon. Metodinäyttelemisen pakomatkalla tapahtui kuitenkin kohtalokas loikka; se ei koskaan päätynyt Suomeen. Tietysti Mikko Niskasta lukuunottamatta, joka keksi metodin omin päin. Ruotsissa aate sai jalansijaa, ja sieltä ponnisti lukuisa määrä lähjakkaita näyttelijöitä Max von Sydow etunenässään. Sitten Eurooppa, Amerikka ja Marlon Brando.

Tosin onhan meillä nykyään Samuli Edelman joka lihotti itsensä "Häjyt" rooliinsa.

Stanislasvki kuoli mutta hänen aatteensa jäi elämään. Pikkuhiljaa mentiin vieläkin pidemmälle ja kajottiin kaikkein pyhimpään: elokuvan tähteyteen. (Kuulen jo äänen: "senkin kommunisti, lopeta heti amerikkalaisten arvostelu!" Mutta ei, tämä hyökkäys etenee Berliiniin asti. Karmaisevan totuuden on pakko tulla ilmi.)

Lee Strasberg ymmärsi perustavanlaatuisen seikan: ihmiset eivät katso elokuvia niinkään juonen tai aiheen vuoksi, vaan tähtinäyttelijän.

Kuulostaa itsestään selvältä, mutta miettikääpä pidemmälle.

Hollywoodin tähtikultti pitää huolta siitä että näyttelijät tunnetaan paremmin kuin ihmiset tuntevat omat sisaruksensa. Tähti on usein ihmisille läheisin. Ihmiset tietävät tähdistä kaiken. He samaistuvat heihin ja noudattavat heidän esimerkkiään, muodista lähtien. Tähdet ovat kaikki.

Ihmiset katsovat elokuvia siksi että näkisivät Tom Cruisen tekemässä kaikkea sitä, mitä he eivät itse koskaan voi. Kaikessahan on kyse "elokuvasta"; Tom Cruise ei oikeasti ole pulassa, hänen ampumansa ihminen ei kuole jne. Cruise toteuttaa siis ihmisten fantasioita, joita kutsumme "elokuviksi"

"Mission Impossible 4"

Sitä on siis mainstream-elokuva, ja nykyään vaikka Big Brother. Pitää olla esikuva johon tunteensa sijoittaa. Elokuva ilman ennalta tunnettua näyttelijää ei kiinnosta, koska ihmiset eivät pysty samaistumaan. Pelkkä juoni, tarina ja dialogi ei riitä.

Kysyin aiemmin että mitä ovat taide-elokuvat?

Ne ovat kaikkea muuta. Ne eivät perustu tähtikulttiin, eivät käytä ennalta pureksittuja aiheita, eivät usko sankarimyytteihin. Näyttelijän persoonan ohi mennään helposti. Tunnelmat ja kuvat tulevat lähelle ja resonoivat katsojan omiin tunnekokemuksiin. Asioita ei välttämättä selitetä.

Tarkovskin "Peili"

Istuin siis oppitunnilla ongelmineni. Luin Oscar-voittaja käsikirjoitusta ja odotin että menestys imeytyisi minuun. (Mitä ei kuitenkaan tapahtunut, minusta tuli luuseri.) Päässäni vilisivät draaman kaaret ja käännökset, sankarit ja roistot.

Ajattelin suomalaisen elokuvan vaisuutta maailmalla. Ilman Kaurismäkeä emme olisi edes kartalla. Ruotsalaisilla oli Lukas Moodyssonit, tanskalaisilla Dogmansa. Kaikki edellä mainitut rikkoivat jonkin konventionaalisen käsityksen elokuvista. Ja tässä sitä opiskeltiin amerikkalaisen menestyksen kaavaa. Kuin apinat olisi laitettu hakkaamaan kirjoituskoneita, toivoen että vahingossa syntyisi teos jolla voittaa Nobelin kirjallisuuspalkinto.

Mikä meitä suomalaisia vaivaa?

Iranissa, totalitäärisessä valtiossa luodaan ja ilmaistaan itseään pidäkkeettömästi, kuolemanrangaistuksen uhallakin. Mutta Suomessa, vapaassa maassa, jossa ei tarvitse pelätä salaista poliisia, luodaan omaehtoisesti ajatuksellinen diktatuuri.